Etusivu

Kartat & sääKauneusLaihisPerhe & kotiTerveysMatkailuOnnitteluViihde

 

 

Eino Leinon joulurunoja

 

 

 

 

 

 

 

Onnittelusivulle

 

KOOTUT RUNOT

Kodin juhlat:

Runoja hääparille

Hääpuhe

Hääpäivärunoja

Hääpäivien nimet

Kihlajaisrunot

Rippirunot

Ristiäisrunot

Runoja vauvalle

Isovanhemmilta

Vauvan syntymä

Runoja ristiäiskutsuun

Kummirunoja

 

Uusi koti runot

Ylioppilasrunot

Runoja valmistuneelle

 

Runoja isälle

Runoja mummolle

Runoja äidille

Merkkipäiväonnittelut:

Runoja eläkkeelle

Isovanhemmille

Nimipäivärunot

Nimipäivähaku

Nimipäiväkalenteri

Runoja lapselle

Lasten synttärirunot

Lasten ikärunot

Syntymäpäivärunot

Uusi työ runoja

Runoja ystävälle

Muut toivotukset:

Kiitosrunot

Kutsurunoja

Koulutielle

Runoja lemmikille

Lohdutusrunot

Muistolauseita

Muistorunoja koiralle

Parane pian runot

Raamatunlauseita

Surunvalittelurunoja

Muistovärssyt lapselle

Eino Leino suruvärssyt

Muut runot:

Arkirunous

Birgit-mummun runot

Enkelirunoja

Runoja eronneille

Abbedissan rukous

Muistokirjan runot

Rakkausrunot

Uppo Nallen lorut

NallePuh-runoja

Vuodenajan juhlat:

Itsenäisyyspäivän runot

Joulurunot

Juhannusrunot

Kuukausirunoja

Kesärunoja

Kevätrunoja

Naistenpäivä runoja

Pääsiäisrunot 

Uusi Vuosi runot

Vappurunoja

 

Sivuston kaikki runot

Runoilijan aakkoshaku

Runoilijat aiheittain

 

 

Sivuston runokortit: Facebookiin

Kännykkään / iPhone

 

Juhlasivustot:

Hää-sivusto

Lastensivusto

Rippi-sivusto

Ristiäis-sivusto

Suru-sivusto

Synttäri-sivusto

Valmistuneelle

Ylioppilas-sivusto

Ystävä-sivusto

Äiti-sivusto

 

Joulu-sivusto

Juhannus-sivusto

Pikkujoulu-sivusto

Naistenpäivä-sivusto

Pääsiäissivusto

Vappusivusto

 
 

 

 

 
 

 

 

Eino Leinon jouluruno

Mierolaisen Joulu

birgitmummu

 

 

 

 
 
 
 
 
 

Klikkaa ja tykkää!

BirgitMummu

Promote Your Page

Pikku Yrjön metsämatka

Yrjö meni metsään,

äiti tahtoi estää,

Yrjö meni, meni vaan

pikku kirves olallaan.

 

Vastaan tuli ukki

niinkuin joulupukki,

kysyi:"Metsähänkö mies?"

Yrjö vastas:"Kukaties!"

 

"Sallit sitten varmaan" -

virkkoi ukko harmaa -

"että mennään yksin tein".

Yrjö vastas:"Miksi ei!"

 

Kävi miehet kaksin.

Tuli raskahaksi

Yrjö,  jalka väsynyt,

kysyi:"Mitäs tehdään nyt?"

 

"Mene sinä konttiin!"

Yrjö konttas konttiin,

ukko sitoi kontin kiin`,

kantoi Yrjön kotihin.

 

Äiti humun kuuli,

tuuleksi sen luuli.

Isä virkkoi:"katsohan,

tuli joku porstuaan."

 

Avattihin lukko,

astui sisään ukko,

kysyi:"Onko lapsia

monta tässä talossa?"

 

Virkkoi äiti rukka:

"Oli valkotukka

meillä yksi Yrjänä,

sekin on nyt metsässä."

 

Ukko kontin aukas,

Yrjö ulos laukkas,

huusi:" Teille terveiset

Metsolasta lämpöiset!"

 

Syntyi ilo uusi,

sytytettiin kuusi.

Joulupukki kaunihin

lahjan antoi kullekin.

 

 

 

Joulun neiet

Kulkevat korkeat neiet kolme

kautta talvisen taivaan,

kylvävät lahjoja ihmislasten

murheeseen ja vaivaan,

tekevät rikkahan rikkaammaksi,

rakkaammaksi rakkaan,

heittävät mieronkin mittelijälle

kannikan kerjuuvakkaan.

 

Laulavat korkeat neiet kolme,

tähtiä, tähtiä sataa,

vaativat valkeutta pimeän piiriin,

viittovat rakkauden rataa,

leipää, leipää leivättömälle,

kotia kodittomalle,

lempeä lemmettömälle, min murhe

jo mureni mullan alle.

 

Itkevät korkeat neiet kolme

ihmissielujen siltaa,

koska he kulkevat kohden yötä,

yksinäisyyden iltaa,

missä ei loista ne lamput laulun,

vain takat taivaisen armon,

etsivät elämän arvoitusta

syyt pyhät pyyteen ja tarmon.

 

Painavat korkeat neiet kolme

päänsä yhtehen yössä,

tunteakseen tuskan lasta

päivän tomussa, työssä,

irrottaakseen ihmislasta

maasta, mi surren suurtuu,

koska sen keskellä ei elä vapaus,

Vapahtajaan, joka juurtuu.

 

Kyynelin kylmin neiet kolme

katsovat ihmisvaivaan,

mutta kun murheen Mestari saapuu,

tuo tuhatsoittaja taivaan,

silloin se syntyy sydänten silta

idästä länteen hamaan,

vaikenevat runot ruusuisimmat,

kun kiire on kiiruhtamaan.

 

 

 

Eräs jouluilta kodissani

Tähtöset ne tuikkiellen paistaa taivahalta,

viel´ ei pääse vallallensa pimeyden valta,

kuuhut tuolta kummottavi läpi synkän hongiston,

kiteet kimaltelee maassa, yhtyy valon voittohon.

 

Huonehesta pienoisesta valo yöhön hohtaa,

ulkona se samanlaisen valonloiston kohtaa,

huonehessa pienoisessa tuossa ilo riemuaa,

äänet siellä sekä naurut ulkoilmaan kajahtaa.

 

Siellä äidin lapsiparvi nauraa riemuellen,

äiti iloo lapsiensa katsoo naurahdellen,

monta jouluiltaa ompi tuota iloo katsonut,

monta kertaa heidän kanssa tuossa aina riemuinnut.

 

Mutta kyynel silmästänsä hohtaa naurun alta,

voitosta nyt kiistelevi riemun, huolen valta.

Tuoss´ on lapset tervehenä, riemu armas äityen,

miksikä siis huolen pilvet peittää ilon taivosen?

 

Vanhin lapsist` ompi tuolla kaukomaailmalla,

kuudentoista vanhana läks mielell` hehkuvalla,

suonet tykki tulisesti, riemuellen sydän löi,

mutta kaiho kaukomieli raitist` voimoansa söi.

 

Lapsi joutui maailmahan, kesken ristihyörteen,

joutui myrskyn vihureihin, valtaan synnin pyörteen,

äitiään ei muistanunna, itseänsä muisti vaan,

eli, nautti elämästä, lauleskeli iloissaan.

 

Äiti itkee silmäterää, itkee lempilasta,

kun tää ompi lähtenynnä rauhan satamasta.

Puku, uusi mennessänsä, likaiseksi mennyt lie,

jalkineensa mennyt rikki – pitkä käydä elon tie.

 

Unelmistaan hänet kohta lapset herättääpi:

”Äiti, minne tänä iltan´ joululahjat jääpi?”

Kohta joulupukki suuri astuukin jo sisähän,

kelle tuopi vauvan pienen, kelle kissan pyörivän.

 

Näinpä lahjan joulupukki jokaiselle antaa,

äidin syliin mytyn myöskin viimeiseksi kantaa.

Äiti avaa mytyn tuossa, lapset tulee katsomaan.

”Aallokossa”, lausui lapset – runoja ne ompi vaan.

 

Mutta äiti aukoi kirjan, luki runoelman,

luki toisen, mutta silloin kädet vaipui helmaan,

sydän sykki riemuansa, tuttuja ol` laulut nää,

laulajaksi tunsi oman poikasensa hurjapään.

 

Eihän poikani mun vielä nuku synnin unta,

onhan laulut valkeammat, puhtoisimmat lunta.

Näinhän miettiä ei miesi paatuneena enää voi,

pojalleni Luoja hellän sydämen, sykkiväisen loi.

 

Anteeks suokoon poikaseni, pahaa kun ma luulin,

mutta hellää tuntoisuutta äsken tuossa kuulin,

viel` on poika äidin lapsi, viel` on puhtohinen tuo,

hänet, Luoja, semmoiseksi jäädä ainiansa suo!

 

Näin hän mietti, sydän sykki, sykki riemuansa,

veri sykki suonissansa, tykki hehkuansa. –

Onnellinen äityeni, että armas kuolit jo,

ettet nähnyt, kuinka poika tempaisi taas turmion.

 

Tähtöset ne tuikkiellen paistaa taivahalta,

viel` ei pääse vallallensa pimeyden valta,

kuuhut tuolta kummottavi läpi synkän hongiston,

kiteet kimaltelee maassa, yhtyy valon voittohon.

 

 

 

Vaeltava kuusi

Ne hakkasi pois minut juuriltain -
kohu korven soi minun korvissain -
mun saattoivat salihin kimmeltävään,
joka puolelta peileistä itseni nään,
ne hellivät oksani helyihin
paperkukkasin, omenin kultaisin,
ja kirjovöin ja kynttilöin
niin kirkkain kuin taivahan lamput on öin,
ne hymyilivät, ne lymyilivät,
ne naavaista partaani pitelivät,
ne pyörivät piirissä ympäri mun
ja lauloivat: “On hyvä olla sun!”

Ma valvonko vai näen unta vain? -
kohu korven soi minun korvissain -
mä kuulen laulelot lasten nää,
mut ikkunaan minun pälyy pää:
siell’ ulkona, piilossa pimeyden,
on heimoni suuri ja hirmuinen,
suku hallava hangilla kuutamon,
ja monta jo hangenkin alla on;
siell’ ei kuki haavehet kultamaan,
siell’ elämä paistavi paljaaltaan,
siell’ lyö elon myrsky, ja murhe syö,
ja ympäri paukkuvi pakkas-yö.

Siell’ ollahan lapsia luonnonlain -
kohu korven soi minun korvissain -
ei siskoja sinisten toiveiden,
vaan veljiä kuoleman yhteisen;
siell’ armoa saada ei, suoda ei,
siell’ lempeät tunteet jo tuuli vei,
siellä paadutaan, siellä kaadutaan,
siellä maaksi jällehen maadutaan,
siellä jyske käy, siellä ryske käy,
ei muita kuin pedot metsän näy,
ja korven kuus, ja kuudan uus,
ja Salliman aution salaisuus.

Olen eksynyt pois, polo, heimostain -
kohu korven soi minun korvissain -
olen korvessa syntynyt, kasvanut.
Ken minut on korvesta karkoittanut?
Olen syntynyt, kasvanut synkkyyteen.
Mitä täällä ma ihmisten iloissa teen?
Olen kappale korpea kohisevaa,
miks tahtoo he muuksi mun muodostaa?
Olen ilmestys luontoa ijäistä,
en ihmistä, en ilvettä,
en naljailla voi, en nauraa voi;
kun koen, niin ähkyltä ääneni soi.

Olen huokaus salojen humisevain -
kohu korven soi minun korvissain -
olen heimoni vaatimus valkeuteen,
mut itse ma kuulun pimeyteen,
olen lapsi ma suon ja laaksomaan,
mi pääse ei päivähän milloinkaan,
veli kaikkien yksin-yöpyväin,
vaan vapauden tuuli on ystäväin:
kuin raakuus se tulkoon rakeinakin,
sitä katson ma suoraan silmihin,
ja jos se mun kaatavi kannollein,
saan sammalen pehmeän peitoksein.

On vapaana latvani laulanut ain -
kohu korven soi minun korvissain -
on veisannut yössä ja myrskyssä.
Nyt minne sai ylin ystävä?
Kenen orja ma oon, että tänne jään?
Minä kuulun iltahan pimenevään,
minä kuulun kansahan kaatuvaan,
mut orjakansaan en milloinkaan,
minä kuulun valtahan vapaaseen
niin totta kuin lauluni korkeuteen,
mun suullani puhuu jumalan suu,
mut mieleni minun vain ahdistuu …

Niin nousen ja suutun ja suoristain -
kohu korven soi minun korvissain -
kas, kuinka ne kirpoo kahlehet,
paperkukkaset, omenat kultaiset,
mies, vaimo ja laps miten kalpenee,
kun tuskani huutonsa huokaisee,
kun tuulispäässä ma tohisen pois;
ja on kuin ei kattoa, seiniä ois,
kuin sammuisi kynttilät oksiltain,
ne kestivät kehnoa ilmaa vain,
mut päälläni syttyvät tähdet yön,
jää jälkeeni tyhjyys ihmistyön.

Alat lumiset eessäni aukee vain -
kohu korven soi minun korvissain -
käyn sinne ma, kussa on kantani,
kotirimpeni, kotirantani;
taas juutun ma vanhoille juurillein,
saan suden ja kontion seuraksein,
surut suuret ja tuskat tulla voi,
taas vapaana latvani laulu soi,
taas puuta puhdasta, yhtä oon,
käyn kanssa taivahan taisteloon,
en armoa pyydä enkä saa,
olen kova kuin valkean talven maa.

 

 

=>Runoilijan aakkoshaku

=>Runoilijat aihepiireittäin

 

  Joululaulu lapsille
Mökit nukkuu lumiset,
nukkuu hankitanteret,
tuikkii taivaan tähtivyö -
pyhä nyt on jouluyö.


Katso, valo välkähtää,
hanget kaikki kimmeltää,
yli vuorten, metsien,
käy kuin välke siipien.


Se on joulu-enkeli.
Herra hänet lähetti
kanssa joululahjojen
luokse pienten lapsien.

Vaikka häll´ on kädessään
niin kuin kulkis kylvämään,
ja hän kyllä kylvääkin,
mutta ihmismielihin.


Ei hän anna makeita
eikä leikkikaluja,
niitä isä, äiti suo.
Mitä joulu-enkel´ tuo?


Puhtahia aatteita,
kultaisia kuvia
Suomen lasten sydämiin,
mökkihin ja palatsiin.

Niitä hänen vakastaan
variseepi yli maan
niin kuin pikku tähtiä -
eikö se oo ihmettä?


Mutta yhä kummempaa
viel´ on, mitä kerrotaan:
Kulkies´ sen enkelin,
lapsiks muuttuu vanhatkin.


Sitä et kai ymmärrä?
Kysy sitä äidiltä!
Sitten siunaa itsesi,
nuku, saapuu enkeli.

 

 

 

Joulu

Iloiset lapset vinhassa leikissä

pyörivät kuusen ympärillä.

Kynttilät hymyilevät hiljaa loistaen,

kirkkaat äänet kaikuvat:

Ole tervetullut, lempeä vieras,

rakkauden ja rauhan juhla!

 

Jokainen katse on täynnä iloa,

jokainen silmä loistaa.

Tonttu katsoo pankolta tyytyväisenä

ja hymyilee salaperäisesti:

kuka on sorvannut Gunnarin hevosen,

äidin jakkaran - sen tietää tonttu parhaiten. –

 

Pian on iloinen ilta mennyt,

pimeänä yö laskeutuu,

ja vain yksinäinen tähti

tuikkii ikkunan lävitse.

Kuusi seisoo tummana salissa;

tonttu kulkee siellä hiljaa.

 Eino Leinon käännös

 

 

Mierolaisen joulu

Pois joulukuuset, kynttilät
ja riemulaulut lasten
ja äidin tortut lämpimät -
pois juhla onnekasten!

Tää päiv' on päivä sydänten
ja sisarusten silta,
tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta.

Mut meille mieron miehille
ja onnen kerjureille
on muiston musta juhla se
ja tuskan tuoja meille.

Nuo joulupuut ja kynttilät
ja lasten laulajaiset
ja äidin tortut lämpimät
ja annit armahaiset -

Ken niitä muuten muisteleis,
kun elon aallot pauhaa!
sen venhon merten meuru veis -
vain aallon all' on rauhaa.

Mut joulujuhlan tullessa
kun taiston aallot vaipuu,
niin on kuin rinnan pohjasta
taas nousis kaiho, kaipuu.

Ja on kuin huone kylmä ois
ja jäässä mieron liesi
ja on kuin hetken olla vois
taas lapsikin kentiesi.

Ja sydän pyytäis lämpöä
ees hiukan, oven suusta,
ja tekis mieli leikkiä
ja nähdä joulukuusta.

Mut suljetut on ovensuut
ja rinnat kiini meille
ja ikkunoista joulupuut
vain ilkkuu mieron teille.

Pois kaiho, kaipuu sydämen,
pois rinnan riemupouta,
taas tunnon päivä pilvehen,
taas rintaan talven routa!

Tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta,
mut meille mieron köyhillen
vain muiston musta silta.

Siis tulkaa, vanhat ystävät,
mun ainoat, mun armaat,
te syksyn tunteet synkeät,
te mieron katseet karmaat!

Ma myöskin kanssa tuttavain
tään illan tahdon olla -
ne saapuu, saapuu sadoittain,
ne joutuu joukkiolla.

Ne kasvaa, täyttää sydämen,
ne tuntuu tuhansilta -
tää päiv' on päivä rikasten
ja ilollisten ilta.

 

 

Joulu Krestyssä

Pian soivat joulukellot kaikkialla,
Jumalan rauha kulkee kautta maan,
näkymätönnä joka akkunalla
jo joulutonttu tanssii tanhuaan.
Mut mustat on vankilan muurit.

Jo siskot siskoihinsa yhtyy, taatot
taas perhepiireihinsä sulkeutuu,
ja maammo muistaa monet joulu-aatot,
kun kukki itsellekin ilonpuu.
Mut kolkot nyt on kodit Suomen.

On ilo poissa. Muistuu meillä mieleen
ne miehet, jotka väärin vangittiin,
ne kodit, joissa jäänyt ovenpieleen
on jouluksikin suru synkkä niin,
että kynttilät tahdo ei tuikkaa.

Ja he ei sentään ole tehneet muuta
kuin minkä tekee joka kunnon mies,
he suojanneet on Suomen joulupuuta,
meill' että oisi oma kotilies,
isänmaa, emonkieli ja laki!

Nään heidät selvään. Tunnen heistä monta.
Jokaisen käteen käydä tahtoisin,
sanoa - sana kuink' on arvotonta! -
ei, hiljaa ehkä pois ma hiipisin
ja virkkaa voisi en mitään.

Ma tiedän: tunteet politiikan vaa'ssa
ei paljon paina, ehkä sentään vähän.
Mut tiedän myöskin: ellei tunteet maassa
nyt liiku, ei meist' ole elämähän,
vaan käyköön kaikki kuin käykin!

Ne kunnon miehet! Isät, äidit heidän,
jo kuolleet taikka vielä elävät,
jos kenenkään, on tässä kiitos teidän,
tuhannet teitä tänään kiittävät,
kun annoitte urhoja maalle.

Ja mieleen heidän kun te istutitte
tuon tunnon, että oikeus on pyhä,
ja siinä uskonnossa kasvatitte
nuo miehet, jotka siihen uskoo yhä,
ja joista vuossadat kertoo.

Ja lapset, joill' on onni olla heidän,
te saitte muiston kadehdittavan,
tiedätte: Suomen vastaisuus on teidän,
sen isät loivat yössä vankilan,
ja huonommat liene ei pojat.

Sanoinko, kolkot kodit Suomen oisi?
Ei, joulurauha kulkee kautta maan.
Iloa eikö itsetunto loisi,
me että kunnon kansaan kuulutaan?
Ja siitä me kiitämme heitä.

Ja kolkko heille oisko Krestyn koppi?
On heillä sentään jouluseuranaan
se hyvän omantunnon vankka oppi,
joll' on he nostanehet Suomenmaan,
kun meilt' oli usko jo mennä.

Palavat heille kaikki kynttilämme,
jokainen kuusi heille kumartaa,
soi syvimmällä meidän sydämissämme
kuin jouluvirsi sana: isänmaa.
Mut kunnia, kunnia heille!

 

 

Rauha

(sopii hyvin myös joulurunoksi)

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink' kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou'ot muut.

Kaikk' on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk' on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

 

Ei vielä leivon suvilaulut soi,
ei virrat vuolaat syöksy kuohumalla,
mut keväästä jo urvut unelmoi
ja kesä haaveksii hangen alla.

 

 

Muita Eino Leinon värssyjä:

# Eino Leinon rakkausrunoja

# Eino Leinon juhannusrunoja

# Eino Leinon muistovärssyjä

# Eino Leino - Kuvernöörin koira

# Eino Leino - Runoja työnsankarille

# Eino Leino - Yksin hiihtäjä

 

# Eino Leino - Ei menneisyyttä näin nosteta

# Eino Leino - Pyhä synnyinmaa

# Eino Leino - Sydän-Suomen laulu

 

 

UUDEN VUODEN RUNOJA

Hymyilevä Apollo

Eino Leinon iki-ihana runo

Ei paha ole kenkään ihminen,
vaan toinen on heikompi toista.
Paljon hyvää on rinnassa jokaisen,
vaikk’ ei aina esille loista......
 

Eino Leino - Uuden vuoden iltana