Etusivu   Harrastus Kauneus  Perhe & koti Terveys Laihis Matkailu Viihde

 

   
 

Pielisen balladi

Kaisu Pato-Oja (1913 - 96)

 

Koskettava runo vanhempien jättämästä perinnöstä lapsilleen ja lastenlapsilleen. Tätä ei pysty kyynelittä lukemaan!
 

 
 
       
 

 

 

Onnittelusivulle

 

KOOTUT RUNOT

Kodin juhlat:

Runoja hääparille

Hääpuhe

Hääpäivärunoja

Hääpäivien nimet

Rippirunot

Ristiäisrunot

Runoja vauvalle

Isovanhemmilta

Vauvan syntymä

Runoja ristiäiskutsuun

Kummiksikutsumisrunoja

 

Uusi koti runot

Ylioppilasrunot

Runoja valmistuneelle

 

Runoja isälle

Runoja mummolle

Runoja äidille

Merkkipäiväonnittelut:

Runoja eläkkeelle

Isovanhemmille

Nimipäivärunot

Nimipäivähaku

Nimipäiväkalenteri

Runoja lapselle

Lasten synttärirunot

Lasten ikärunot

Syntymäpäivärunot

Uusi työ runoja

Runoja ystävälle

Muut toivotukset:

Kiitosrunot

Kutsurunoja

Koulutielle

Runoja lemmikille

Lohdutusrunot

Muistolauseita

Parane pian runot

Raamatunlauseita

Surunvalittelurunoja

Muistovärssyt lapselle

Eino Leino suruvärssyt

Muut runot:

Arkirunous

Birgit-mummun runot

Eino Leinon runoja

Enkelirunoja

Runoja eronneille

Abbedissan rukous

Muistokirjan runot

Rakkausrunot

Uppo Nallen lorut

NallePuh-runoja

Vuodenajan juhlat:

Itsenäisyyspäivän runot

Joulurunot

Juhannusrunot

Kuukausirunoja

Kesärunoja

Kevätrunoja

Naistenpäivä runoja

Pääsiäisrunot 

Uusi Vuosi runot

Vappurunoja

 

Sivuston kaikki runot

Runoilijan aakkoshaku

Runoilijat aiheittain

 

 

Sivuston runokortit: Facebookiin

Kännykkään / iPhone

 

Juhlasivustot:

Hää-sivusto

Lastensivusto

Rippi-sivusto

Ristiäis-sivusto

Suru-sivusto

Synttäri-sivusto

Valmistuneelle

Ylioppilas-sivusto

Ystävä-sivusto

Äiti-sivusto

 

Joulu-sivusto

Juhannus-sivusto

Pikkujoulu-sivusto

Naistenpäivä-sivusto

Pääsiäissivusto

Vappusivusto

 

 

 

Talo harmaa vaaran alla.
Sauna peilaa Pielisehen,
pohjoisessa kuusten suoja.

Talo täynnä Turusia,
tänne kerran juurtuneita,
kreivin aikojen peruja.
Nyt vain kolme eläjätä:
isä, äiti, poika-Pekka,
kylän viimeinen menijä.

-Tässäkö mie tallustaisin,
eläisin ikäni kaiken
kahen vanhan silmäin alla!

-Pyrki Pankakosken töihin
pahviloijen pakkaajaksi
tahi Tervosen porukkaan.


-Voi sun äiti neuvojasi,
ei ne ole nykyaikaa!
Kiipeänkö kuusen latvaan,
huuan suurille saloille:
Työtä, työtä, meille työtä!
Kaiku vastais: työtä työtä…

-Ei piä mennä muojin mukaan,
aina pyyellä parempaa.
Täällä leipä, maito, kalat,
oma koti kortteerina.

-Osas siskot sinkoontua
elävälle maailmalle.
Heillä koulut käyttelitte,
matkarahat marjastitte.
Eipä jääneet emänniksi
näille Pielisen pojille.

-Mitä viielle tytölle
tässä oisi keksittynnä?
Sinnuuhan me isännäksi
toivoimme talolle tälle.

Sanoi poika kylmin silmin:
-Ruotsihin menen minäkin,
sinne lännen leipämaahan.


-Nyt oot meille suuttunna.
Ei myö tehty maailmata,
teijät tehtiin rakkauvella,
harkinnoista haastamatta.
Soat saatiin tahtomatta,
vaivat vyöryen tulivat.
Tyynyn sisään tyrskähtelin
evakossa ollessamme,
ettei rinta ois revennyt.
Ihmeenä ja ehyenä
isänne tuli takaisin.

Vaivattuna poika vastas:
-Autolla ajan kesäisin
Pieliselle pestäväksi,
äidin piiraita puremaan,
kalastamaan isän kanssa.

Huoletonna huiskutellen
kotiportin poika sulki.
Kello seinällä tikitti,
ruusureunus raksutteli,
kissa karkas uunin päälle,
koira portilta palasi,
Isä pahki puhumaton
katsoi kauan ikkunasta
Pieliselle puhtahalle,
saariansa peilaavalle.

 

-Vaimoseni, varpuseni,
lapsilla oma elämä.
Riippanako roikkuisimme,
mieliharmina polojen?
Kahen kesken aloitimme,
kahen kesken lopetamme,
välissä elo väkevä.

Antoi Pielinen kaloja,
pellot pienet purtavia.
Kesät kulki keveästi,
päivän helle hellitteli,
kolotukset kaikotteli,
viljat, marjat kypsytteli.

Joskus joutui iloviikko:
tytöt tupsahti tupahan
syömään äidin piirasia,
laiturille loikoilemaan.
Äiti Lyyli lylleröitsi
lellitellen lemmikeitä,
isä väänsi vastaksia,
sovitteli saunan löylyt.

 

Poika, emon ainokainen,
isän toivottu talokas,
ei kerinnyt kesäisinkään
Pieliselle pestäväksi.
Kanarian kuvakortti
kertoi hei-hei-tervehdysen,
tahi kortti Kyprokselta
näytti outoja oloja.
 

Tuli syksyt sumuinensa.
Pielisjärvi pelotteli
kahta kalakaverusta,
Suhosta ja Turus-Pekkaa.
Vaimot miehiä varoitti
melkein yksillä sanoilla:
-Jo sie tiiät pielismyrskyt,
anna aaltojen aleta,
pysy rannan tuntumassa!
Mikä kiire kuolemahan,
minut yksin jättämähän?

 

 

 

 

Ahti Isomäen maalaus

 

 
 
 

 

 

 

 

 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

 
 
 
 
 


Talvi ryömi tapoinensa,
viikot pitkät postittomat
viluttivat, vanhensivat,
raihnaiseksi runtelivat.

Toukokuussa äiteinpäivä
tuotti kauniit kuvakortit,
vallan kultavärssylöillä
äitikultaa kiitettihin.
Isä katseli nolona
äidin onnenkyyneleitä.

-Kyllä lapset meitä muistaa,
elämä vaan kiirekourin
heitä tiukalla pitävi.

Tuli se pelätty päivä,
paketoitiin hyvät pellot,
syynä suureet sisusviat,
liiat nivelten kulumat.
Täytyi myöntää, ettei jaksa.
Musta seinä nyt edessä.

 

Köpiteltiin, kummasteltiin,
maito autolta haettiin,
puurojauhot pyöräin päältä.
Raivokkaalla rakkaudella
metsät pelloksi peratut
täynnä pajupehkoloita.
Kylät, koulut kylmillänsä,
aavemaisen ankehina.
 

 
 

 

   

Souti saarelta Suhonen,
kalaveli, äijä vanha,
kulki kaakersi tupahan
portahissa poukotellen.
Kolkko kovin Pekan pirtti,
hella hieman haaleainen.
Suhosen sydän suhahti,
pelko päähän pamahti,
köpsytteli kummastellen
huhuilemaan kartanolle.
-Missä naapurin eläjät?
Piilohonko pelmahitte?
Värisevi vanha ääni,
rintaa riipaisi pahasti.
Kynnyksellä kissa kyyri,
maha lotkui maiotonna,
koira katsoi kaihoskellen,
leuat ouosti lokotti.

Savusaunan seinämällä
kuusen varjot harsotteli –
Suhonen sisun kokosi,
parahtaen ovi aukes,
sauna viileä värähti.
Sieltä löytyi lautehilta
vanha pari vaipuneena
ikiuneen onnelliseen,
ruumit pesty puhtahiksi,
pellavaiset peitot päällä.

Tuli siitä tutkimukset,
häkä syyn sai syynäreiltä.
Suhonen sydän nilellä
päätä puisti soutaissansa,
kummasteli, kauhisteli,
ymmärsikin yhtä kaikki
-itsellänsä tupa tyhjä,
koko katras maailmalla.

Perilliset sanan saivat
lapset kaikki kolkon viestin.
Poika Porssella ajeli
laveasti lainatulla,
itki tytöt tillittivät
siniluomet suttuisina,
poika huokas haikeana.

Veivät vanhat Mähkön maahan,
Lieksan lepokalmistohon,
kuuset huokui hartahina,
virsi vaimea värisi.

Pieni oli saattojoukko
muistokahville menevä
suurehen pitosalihin,
vuokrattuhun vierastilaan.
Suhonen sanoa tahtoi
saattosanat naapurille,
mutta liikutus lopetti,
leuka vanha väpätteli.
Kilisivät kahvikupit,
kelpas kakut, piirasetkin,
sitten arki erkaannutti
-jossain nauru jo helähti.
 

Tuuliviiri vingahteli,
syksy survoi kukkasia
Turusien tanhualla.
Lapsuusmuistot vieri vastaan,
surupuvut puristivat.
Tutut portaat tupaan noustiin
liikutusta nieleskellen.
Kaikki oli kuten ennen,
siistiä ja kohdallansa,
kuihtuneet vain annansilmät
äidin hellän hoitelemat.
 

Ei, ei mikään kuten ennen:
äiti puuttui uunin luota
piirakoitten paistannasta,
isä tuulta tutkimasta
päästäksensä Pieliselle.


Istuttihin sinne tänne
hiljaisesti haastamahan.
Yksi lapsi jokaisella
jätettynä hoitopaikkaan,
eihän tänne surun sekaan
tuotu heitä tuskailemaan.
Puhe kääntyi vanhuksihin,
Mähkön maahan jätettyihin.
Sirkka muisti surkeana:
-Kerran kutsuin kaupunkihin,
äiti siisti sotkujani,
keitti, paistoi iloisena,
aina antoi neuvojansa,
kävi aivan hermoilleni.
Isä hississä hölmöili,
asujille kerrostalon
haasteli kuin Suhosille.
Äijän kanssa ärsyynnyimme,
asemalle ajatimme
Lieksaa kohti lätkimähän.
 

 

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 

 

   

-Sydäntä ei siskollani,
kauhisteli isän kaima.
Sivalsivat siskot siihen:
-Sinäkö se hyvä lapsi,
senkin kulkuri kopea!
Itkettelit äitiämme,
isä synkkänä samoili
salomaita sinne tänne.
Eivät tienneet oloistasi,
kenen kimpassa kävelit.

Seinät, katto kuuntelivat,
ikkunatkin ihmetteli
kummeksuen kuulemaansa,
pysähtyi kuin koko pirtti.
Sen jo huomas aikuislapset,
hiljenivät hämmentyen.
-Samaan tapaan haastamista
meillä oisi jokaisella.
Tokko yhtään ymmärsimme
isän, äidin rakkautta,
kun se eli ympärillä.
Muurilta se meistä tuntui,
sovitellen nuorin virkkoi.
 


Kaikki kääntyi kauniimmaksi.

-Painan liinan silmilleni,
etten liiaksi näkisi
tätä tuttua tupasta,
kamaria kaunokaista.

-Kaheksalla kaihtimella
vaikka silmät peittelisin,
näen kolon kynnyksessä,
veitsen viillon pöydän päässä,
raanun Karjalan värisen,
matot kauniit kamarissa
oman äidin askartamat.

-Näen isän kalaan lähdöt,
äidin juoksut kellarille…

Äkkiä äänet koveni,
puhe siirtyi perintöihin.
Pekka penkille kipusi:
-Kello kuuluukin minulle…
-Tämä minun, tämä minun…
-Tämän otan kaitaliinan,
itse on se kutomani.
-Kerttu kutoi kaitaliinan!
uskotteko sisarukset?
-Hiuksiasi huljuttelit,
kynsiäsi kirkastelit,
Kevätniemen karkeloihin
pyörälläsi pyörähtelit,
kankaasi jäi kutomatta,
piiraan paistot oppimatta.

Pirtin pöydältä rajusti
kiskoi Kerttu kaitaliinan,
alta löytyikin paperi
äidin käden kirjoittama:

-Ennen loppui päivät kesken.
Nyt kun jonnin joutavina
kahen kesken kupsehimme,
voi kun päivää riittää, riittää.
Öiset tunnit unettomat
eteen taakse aatteluttaa.
Tätä teille kirjoittelen,
milloin mieli virkeämpi.
Pyysin isää kumppaniksi,
kynää tarjosin kätehen,
hymähteli leppeästi:
-Yhteistä on kaikki ollut,
eikö lie jo aatoksetkin.
Kerkeämmin kynäs kulkee,
olen mielessä mukana.
-Ihan ensin teille kerron:
porstuan on komerossa
jokaiselle mattokäärö,
jospa kelpais keittiöönne.
Muistellen ne matot kuvoin:
moni raita riemun antoi,
mukana myös musta silkki
mummon huivin hulpiloista.
Puolin toisin purkamista
jää niin paljon ihmisiltä.
Kankeasti kasvatimme,
ilman oppia olimme.
Jäikö rakkaus sanaton
siksi teiltä huomaamatta?
 

 
 
 
 
 

 

   

-Isä köyryselkäisenä
kantaa vettä saunan pataan,
ehin vielä kirjoitella
teille tärkeät asiat.
Piironkimme laatikosta,
ylimmästä oikealta
alta pohjapeittehisen
löytyy meidän pankkikirja.
Hautakulut, hautajaiset,
muistokiven, hauan hoijon
sillä saapi maksetuksi.
Loppu jääpi lapsillenne
pieneksi pesämunaksi
ukin, mummon muistosena.
Kummisetä Suhos-vaari
hoitaa maksut kirjan kautta,
teillä taas on työhön kiire,
lapset syliin sulkemahan.
 

 

-Ei niin pientä perintöä,
ettei riiaksi repeisi.
Meiän lapsi-kultasihin
sananlasku ei sopine.
Kaikilla teillä kamoja,
nämä jääköön paikallensa.
Avain pankaa tuttuun naulaan,
kummisetä silloin tällöin
soutaa paikkaa kahtomahan.
Tulee joskus lapsenlapset
ilomielin juurillensa
-aurinkona lämmitämme,
tuulosena tuuitamme.
Väsyneenä hellin mielin
saanko sanoa tämänkin:
sopu sisarusten kesken
ilon tuopi arkeen, pyhään,
lapsennekin mallin saavat,
rakastavat toisiansa,
ketju jatkuu kaemmaksi,
elämälle arvon antaa.

-Käsi väsyy, rintaa koskee,
isä oottaa löylyn lämpöön.

Tehden emon neuvon mukaan
Turus-nuoret hiljaa lähti.
Kun jäi taakse Pielisjärvi,
aattelivat omiansa,
kerrostalo-kopperoita,
työtä kaukana kotoa.

 
 
 
 
 
 
 
 
       

 

   

Kortit