Eino Leinon runot

Kauniita ja herkkiä runoja lemmestä ja rakkaudesta

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Onnittelusivulle

 

KOOTUT RUNOT

Kodin juhlat:

Runoja hääparille

Hääpuhe

Hääpäivärunoja

Hääpäivien nimet

Kihlajaisrunot

Rippirunot

Ristiäisrunot

Runoja vauvalle

Isovanhemmilta

Vauvan syntymä

Runoja ristiäiskutsuun

Kummirunoja

 

Uusi koti runot

Ylioppilasrunot

Runoja valmistuneelle

 

Runoja isälle

Runoja mummolle

Runoja äidille

Merkkipäiväonnittelut:

Runoja eläkkeelle

Isovanhemmille

Nimipäivärunot

Nimipäivähaku

Nimipäiväkalenteri

Runoja lapselle

Lasten synttärirunot

Lasten ikärunot

Syntymäpäivärunot

Uusi työ runoja

Runoja ystävälle

Muut toivotukset:

Kiitosrunot

Kutsurunoja

Koulutielle

Runoja lemmikille

Lohdutusrunot

Muistolauseita

Muistorunoja koiralle

Parane pian runot

Raamatunlauseita

Surunvalittelurunoja

Muistovärssyt lapselle

Eino Leino suruvärssyt

Muut runot:

Arkirunous

Birgit-mummun runot

Enkelirunoja

Runoja eronneille

Abbedissan rukous

Muistokirjan runot

Rakkausrunot

Uppo Nallen lorut

NallePuh-runoja

Vuodenajan juhlat:

Itsenäisyyspäivän runot

Joulurunot

Juhannusrunot

Kuukausirunoja

Kesärunoja

Kevätrunoja

Naistenpäivä runoja

Pääsiäisrunot 

Uusi Vuosi runot

Vappurunoja

 

Sivuston kaikki runot

Runoilijan aakkoshaku

Runoilijat aiheittain

 

 

Sivuston runokortit: Facebookiin

Kännykkään / iPhone

 

Juhlasivustot:

Hää-sivusto

Lastensivusto

Rippi-sivusto

Ristiäis-sivusto

Suru-sivusto

Synttäri-sivusto

Valmistuneelle

Ylioppilas-sivusto

Ystävä-sivusto

Äiti-sivusto

 

Joulu-sivusto

Juhannus-sivusto

Pikkujoulu-sivusto

Naistenpäivä-sivusto

Pääsiäissivusto

Vappusivusto

 

 

Onnittelusivut

Kaikkea mitä tarvitset onnitteluun ja juhliin

birgitmummu

 

 

 

 

Einon Leinon ja

runon ja suven päivä  6.7.

 

Minä rakastin metsää ja maailmaa,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on minun metsäni, maailmain,
hän on minun ainoain.

Minä rakastin yötä ja päivää myös,
nyt rakastan häntä ma vain,
hän, hämärän impeni ihmeellinen,
niin vieno, mut väistyvä ain.

Minä rakastin muita ja itseäin,
nyt rakastan häntä mä vain,
hän on mulle minä, hän on mulle muu,
hän on minun armahain.”


 

Rakkaus! Sana suloinen,
sana siipien valkeiden,
sana suurinten sankar-töiden,
valo synkinten sydän-öiden,
rinnan yöllinen yksin-nyyhky,
rauhan viesti ja voiton kyyhky,
päivän paiste ja tuike tähden,
riemun parhaimman paras lähde,
suden suitsi ja himon ohja,
tahdon ponsi ja tarmon pohja,
sana sankarin - Jumalan -.
Rakkaus on valtias maailman!

 

PIHLAJAN ALLA

- »Miks äkkiä vaikenit, impyein,
miks silmäsi kyynelöi?
Mikä pilvi peittävi päivyein,
mikä onnesi ontoks söi?
Kas, kuinka kukkivi kaunis maa
ja laulavi leivonen
ja kuinka pihlaja tuoksuaa -
sinä vain olet murheinen!

Sa oothan umpussa nuoruuden
ja rintasi raikas on
ja elämä viittovi hymyillen -
siis olkosi huoleton!
Ja jospa huolien häivä vois
sun taivosi synkistää,
sen paistais lempeni päivä pois
ja taas olis suukkossää.» -

- »Ma muistin syksyä synkeää,
kun harmaja taivas on,
kun nurmen kukkaset peittää jää
ja metsä on lauluton.
Ma elämän syksyä aattelin,
kun harmaja taivas on,
kun poiss' on poskien ruusutkin
ja ääni on soinnuton.

Ja syksyn-synkeä aatos tuo
se hiipi mun rintahain:
Lie silloin jäässä jo lempes vuo
ja tuntehes tuhkaa vain.
Sa lemmit säihkyä silmien
ja ruusuja poskipään,
kun niiden näät sinä kuollehen,
kuin käynevi lempes tään?» -

- »Oi, ällös itke mun armahain!
mun Ainoni armainen
nyt kukkivi lempeä tuoksuttain
kuin pihlaja keväinen.
Sen tuoksuja hengin mä vallaton
ja kukkia poimin vaan,
kun taivas siintävä, kuulas on
ja nuori on nurmi maan.

Niin, talvi saapuvi kerran kai
ja kukkaset kuolla voi,
mut pihlajassapa talvellai
taas tilhien laulu soi.
On sorja kukkiva pihlajapuu,
mut sorjempi marjassaan,
kun kylmä, kuollut on luonto muu
ja poissa on marjat maan!»

 



Me olemme kaikki nyt laivalla
ja kynnämme suurta merta.
Me synnytettiin vaivalla
ja vaivalla kuolemme kerta.
Mut se, mikä siinä on välillä,
se olkohon lämpöä, lempeä!
Kas, tuiskussa yhteen kun yhtyvi kaks,
käy kulkukin helpommaks.


 

Mä lykkään purteni laineillen
ja järven poikki sen ohjaan
ja lasken salmia saarien
tuon pienen poukaman pohjaan.

Ja rannalla lahden tyynen sen
on tuoksuva tuomilehto,
koti peippojen, kerttujen keväisten
ja laulujen, tuoksujen kehto.

Mut varjossa lehdon vilppahan sen
on neitonen tummatukka,
mun leppäkerttuni keväinen,
mun lauluni, lempein kukka.

 

 

Oi, jos oma impeni armahin
mä tänne sun vieraaks' saisin,
karit kaikki ma tieltäsi perkkaisin
ja väylät mä viitottaisin.

Ja kieloja aalloille kylväisin
mä talvisen tuiskun lailla
ja saisivat sadetta saaretkin
ja kunnahat rantamailla.

Näin lempeni tuoksuja henkisit vaan
ja kulkisit kukkamerta.
Ja nyt jos, impi, et tullekkaan -
niin tottahan toinen kerta!

 

 

Oli ihana neito,
niin puhtoinen
ja nuori ja kaino ja kaunoinen.
Hänet kerran kun keito
mä nähdä sain,
heti leimahti lempi mun rintahain.

Kesä-yöhyet vienot
me lemmimme niin,
mut syksyllä sitten me erkautiin.
Vain muistomme hienot
ne säilyivät -
kunis uutehen lempehen häipyivät.

 

 

Miksi nyt on Antti niin
käynyt ahkeraksi,
vaikka ennen mainittiin
muita laiskemmaksi?

Hovistakin läksi pois -
onkos kuultu moista! -
vaikka saanut viikolt' ois
markkaa kaksitoista.

Nyt hän päivät kaiket vaan
männikköä kaataa,
uutismaaksi uutteraan
lahden rannan raataa.

Miksi nyt on Anttikin
käynyt ahkeraksi? -
syynä suu on suloisin,
immen silmää kaksi.

Sorja Selma aidan taa
saapuu aina illoin,
päiväpalkan Antti saa
suudelmissa silloin.

 

 

Lennä, lennä lempeni,
Lennä yli vuorten!
Ei ne estä vuoretkaan
lempimistä nuorten.

 

 

Hiljaa – pisara putoaa.
- Kuuletko kaislan taipuvan…
Ja kaislojen vieno kahahdus,
kuin kuiskaus, kuin rakkaus…

 

 

Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet
ja kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.


Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

 

 

 

JES SIUNATKOON!

Jes siunatkoon, miten sievä hän on,
kun näin häntä katselen!
Miten silmänsä säihky on sammumaton,
miten kaulansa valkea, kaareva on,
ja alla sen kaarevan kaulan
povi aaltoo armahinen.

 

Ja hänt' olen onneton vältellyt,
mua hullua, hupsua voi!
Ma hänt' olen vältellyt, väistellyt,
hänet unhottaneenikin luulin jo nyt -
jes siunatkoon, miten sieväks
hänet sentään Luojansa loi!

 

Ei, turhiksi kääntyi tuumani mun,
kun jällehen nähdä sun sain.
Sun oon minä onnessa, murheessa sun
ja saat sinä leikkiä lemmellä mun,
kun saan minä leikkien kiertää
yht' tummaa kutrias vain!

 

 

Ruislinnun laulu korvissani
tähkäpäiden päällä täysikuu
keäsyön on onni omanani
kaskisavuun laaksot verhouu

En ma iloitse, en sure huokaa
mutta metsän tummuus mulle tuokaa
puunto pilven, johon päivä hukkuu
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu
tuoksut vanamon ja varjot veen
niistä sydämeni laulun teen

Sulle laulan neiti kesäheinä
sydämeni suuri hiljaisuus
uskontoni soipa säveleinä
tammenlehväseppel vehryt uus

En ma enää aja virvatulta
ompa kädessäni onnen kulta
pienentyy mun ympär elon piiri
aika seisoo, nukkuu tuuliviiri
edessäni hämäräinen tie
tuntemattomahan tupaan vie

 

 

Hiljaa – pisara putoaa.
- Kuuletko kaislan taipuvan…

Ja kaislojen vieno kahahdus,
kuin kuiskaus, kuin rakkaus…

 

 

Mut ääntä jos kaksi yhtehen laulaa
yön helmassa toistansa huhuilevaa
ja varjoa kaksi jos lempien kaulaa,
-se sentään, se sentään on ihanaa!
 

 

Min verta meissä on lempeä,
sen verran meissä on ijäistä
ja sen verran meistä myös jälelle jää,
kun päättyvi päivä tää.
 


Ja jos mua lemmit armahain,
niin tule minun tupaseeni!
Tupa on tehty ja kaunistettu
mun nuorehen sydämeeni.
Tupa on hongista huolitettu
ja karsina kalevanpuista!
Ja jos mua lemmit armahain,
niin ethän sä huoli muista?

 

Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
 

 

Synkkä on yöhyt ja öiset saaret,
tumma on taivon vyö -
Tummana impeni ihanan kaulan
kaartavi kutri-yö.

Valkea, puhdas on aallon vaahto
harjalla laineiden -
Valkea mieli on impeni armaan,
pulmuni puhtoisen.

Norjana aaltojen harjanteita
halkovi purteni mun -
Norjana noin myös notkuvi varsi
impeni ihaillun.

Täysiksi purjehen poimut tuuli
painavi paisumaan -
Täysi on impeni uhkuva rinta,
täysi on tunteitaan.

Vinkuos viima ja ärjyös aalto,
tuosta ma huoli en -
Kohta ma joudun, kohta ma lasken
kultani rannallen!

 


Oli mullakin pieni onneni,
mut minusta oli se suuri,
ja luulenpa, siks oli suuri se,
kun se mun oli onneni juuri.
 

 

Mä metsän polkua kuljen
kesä-illalla aatteissain
ja riemusta rintani paisuu
ja mä laulelen, laulelen vain.

Tuoll´lehdossa vaaran alla
oli kummia äskettäin,
niin vienoa, ihmeellistä
all´lehvien vehreäin.

Minä miekkonen vain sen tiedän,
minä vain sekä muuan muu
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu.

 

 

Minä tahdon maljani tyhjentää,
kun ensi leivoset laulaa,
kun koivut on hiirenkorvallaan
ja vuorilla virrat pauhaa.

Ja tahdon ma lauluni lahjoittaa,
kun ensi joutsen soutaa,
kun kukka on puussa

ja kukka on maassa
ja lehdot leikkihin joutaa.

 

 

Yli metsän koitti jo päivän koi,
kun nurmella neitonen kulki,
kukat kukkivat auki jo umput loi,
jotk' eilen illalla sulki.

Ja neitonen nuori se nurmella vain
niin hiljaa, hiljaa astui,
ja kukkaset nyökkäsi kuiskuttain,
kun kasteesta helmat kastui.

 

 

Oi, sinä impeni samettisilmä,
neitoni kaurihinkatseinen,
miks on ilmehes arka aina,
aina käyt kuni säikkyen?

Puhdas tunto on pulmun turva -
niinhän vanhojen virsi soi -
kun ei rintoa rikokset paina,
kulkea kuoleman matkat voi.

Vanhat on viisaat, vanhat on tyhmät,
maailma kuorehen katsovi vain:
Miks on perhosen pelko, jonka
kukkanurmelta kiini sain?

Miksi herkkä on jänösen korva,
miksi pysty on oravan pää,
miksi kaino on karitsan mieli? -
siks on impeni arka tää.

Pelkäät perhoni siipesi kultaa,
väistelet silmiä vainoojain,
katselet kyttää, kuuntelet nuolta,
lehden lentoa säikyt vain.

Oi, sinä impeni samettisielu,
kaunoni kaurihintunteinen,
kauvanko säilyt, kauvanko päilyt,
syöttinä silmien ahnaiden!

 

 

Mitä on nää tuoksut mun ympärilläin?
Mitä on tämä hiljaisuus?
Mitä tietävi rauha mun sydämessäin,
tää suuri ja outo ja uus?

Minä kuulen, kuink’ kukkaset kasvavat
ja metsässä puhuvat puut.
Minä luulen, nyt kypsyvät unelmat
ja toivot ja tou’ot muut.

Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,
kaikk’ on niin hellää ja hyvää.
Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin
ja tuoksuvat rauhaa syvää.

 

 

 

Eino Leinon jouluruno

Mierolaisen Joulu

birgitmummu

 

 

 

 

Hääsivusto

Häärunoja, korttimalleja, animaatiokuvia, e-kortteja, hääpuheen pitäminen, juhlien järjestäminen.....

 

 

 
 

 

Rakkausrunoja

Kauniita

rakkausrunoja

 

 

 

 

Runokortit

Kauniita kortteja, joissa

herkkä kuvitus ja rakkausruno.

Katsele ja viihdy!

birgitmummu

 

 

 
Kuka on hän? Kuiskeko kuutamo-yön,
maan haltia, metsien haave,
vai lauluko laulajan rinnasta vain
ja henkeni yöllinen aave?

En tiedä, mut aave jos ollut hän lie,
niin johtanut ei hän harhaan,
ja jos oli laulu hän rinnastain,
niin lauloin ma lauluni parhaan.

 

 

Minä avaan syömeni selälleen
ja annan päivän paistaa,
minä tahdon kylpea joka veen
ja joka marjan maistaa.

 

 

Ruislinnun laulu korvissani,
tähkäpäiden päällä täysi kuu;
kesä-yön on onni omanani,
kaskisavuun laaksot verhouu.
En ma iloitse, en sure huokaa;
mutta metsän tummuus mulle tuokaa,
puunto pilven, johon päivä hukkuu,
siinto vaaran tuulisen, mi nukkuu,
tuoksut vanamon ja varjot veen;
niistä sydämeni laulun teen.

 

 

Niin kuumasti paistaa päivä,
vaikk' onpi jo laskullaan,
hiki peittävi Annin otsan
ja rinta se aaltoo vaan.

Ja työnsä jo heitti ja juomaan
meni tuonne hän metsän taa,
kuss' sorjien kuusten alla
hete puhtahin pulppuaa.

Jo varjossa posket jäähtyy
janon viileä lähde vie -
mut ties, kuin sattunut sinne
myös naapurin Antti lie! - -

Jo kaikk' oli heinät koossa
ja niityllä laannut työ
ja päiv' oli laskenut ammoin
ja saapunut vilpas yö,

kun kuusikon helmasta Anni
sai kotihin kiiruhtain,
mut poskia poltteli vieläi
ja rinta se aaltosi vain.

 

 

Kaiu, kaiu lauluni,
kaiu korkealle!
Aamu koittaa, aalto käy
rannan raidan alle.

Nuku, nuku, sydämein,
nuku nuorta unta!
Katso, kuinka havajaa
koko luomakunta!

Lennä, lennä lempeni,
lennä yli vuorten!
Ei ne estä vuoretkaan
lempimistä nuorten.

 

 

Muistelen minä sinua:
satakielet soittelevat
yössäni hämärtyvässä.

Muistelet sinä minua:
lepinkäiset lentelevät
pääsi päälle istumahan.

Muistelemme toisiamme:
kaksi kaunista kesällä,
kesälehti kolmantena.

 

 

Muita Eino Leinon värssyjä:

Eino Leinon runoja

 

 

=>Runoilijan aakkoshaku

=>Runoilijat aihepiireittäin

 

 
 

Kun aavehet mieltäsi ahdistaa,
niin lemmi! – ja aavehet haihtuu.
Kun murheet sun sielusi mustaks saa,
niin lemmi! – ja iloks ne vaihtuu.
Ja jos sua häpäisee vihamies,
niin lemmellä katko sen kaunan ies
ja katso, hän kasvonsa kääntää pois
kuin itse hän hävennyt ois.

Kuka taitavi lempeä vastustaa?
Ketä voita ei lemmen kieli?
Sitä kuulee taivas ja kuulee maa
ja ilma ja ihmismieli.
Kas, povet se aukovi paatuneet,
se rungot nostavi maatuneet
ja kutovi lehtihin, kukkasiin
ja uusihin unelmiin.

 

Ken yhtä ihmistä rakastaa,
se kaikkia rakastaapi.
Ken kerran voi itsensä unhoittaa,
se unten onnen saapi.
Ken kerran itse on onnellinen,
se tahtois onnehen jokaisen
ja antaa ja antaa ja antaa vaan
oman onnensa aarteistaan.

Hymyilevä Apollo

 

 

Mansikkahan kesä-aamull' läksin,
pellon pientareita pitkin kuljin,
muistin varoitusta äitikullan:
Tuo'os mulle myöskin joku marja.

Ahkerasti poimin, rove täyttyi.
Mikä liekin silloin kullan tuonut,
tuonut saman pellon pientarelle! ...
Sinne marjat heitin maistamatta,
riensin riemuellen kullan luokse
huulten mansikoiden poimintahan.

- Ällös, äiti, marjojasi surko,
vuota vielä muuan viikko, kaksi,
tuon ma sulle koko marjamaani!

 

 

Päivä istuttu ol' alla haapain
vehreällä sammalmättähällä,
laulut liedot kertoi lemmen tulta,
naurut raikkaat rinnan puhtautta,
päämme päällä haavan lehdet helkki,
aallot leikki jalkojemme alla.

Joutui ilta, painui päivän kulta,
utuisiksi lientyi lahden rannat,
tuuli tyyntyi, taltui rannan aalto,
haapain lieto helke hienontui ja
kuiskeeks' suli, tuskin kuultavaksi.

Lakkas silloin myöskin lempilaulut,
naurannasta raikuneet ei rannat,
äänetönnä, sanatonna siinä
istuttiin vaan käsi kättä vasten -
tunteet yhtyi, aate toistaan etsi.

Kumma kudos, tunnehuntu hieno
tuntui yhdistävän meitä silloin,
kuteet toivehista kultaisista,
niidet siinä aueraattehista.
Yö se kuteet kutoi, nitoi niidet,
metsärastas polkusia polki,
sukkulata heitti illan henki,
pirtaa veti rannan lainekeiju.

 

 

 

Täältä lisää runoja aiheesta rakkaus:

Rakkausrunoja hääparille

Hääpäivärunot

Hääpuheen värssyt

Häärunoja

 

 

 

 

Eino Leinon itsenäisyyspäivä - isänmaa runoja

 

Eino Leinon joulurunoja

 

Eino Leinon juhannusrunoja

 

 

RUNOKORTIT

Eino Leino | Elegia

Eino Leino | Hymyilevä Apollo

Eino Leino | Lapin kesä

Eino Leino | Nocturne

Eino Leino | Yksin hiihtäjä

 

 

 

Etusivu

Kartat & sääKauneusLaihisPerhe & kotiTerveysMatkailuOnnitteluViihde